Viikko sitten se iskettiin tieto päin naamaa ettei ensimmäiset tuhdimmat hoidot auttaneetkaan. Viikko mennyt humussa tehden koko ajan jotain ettei tarvitsisi miettiä miltä tuntuu. Tänään tuli ensimmäinen hetki kun oli aikaa istua paikoilleen ja miettiä miltä tämä minusta tuntuu.

Surullinenhan olo on mutta kerrankin on saanut itkut itkettyä eikä tämä tilanne tuota kyyneliä vaan hiljaisen olon ilman sanoja ja ilmeitä. Jotenkin on tullut sinuksi asian kanssa että minulle ei ehkä ikinä tule lasta. Lopulliselta kuulostava ajatus on ainakin tapa selvitä vastoinkäymisistä helpommin.

Samalla on oppinut katsomaan maailmaa toisella tavalla. Ei ole enään kateellinen muille joilla on lapsia vaan on antanut itselle luvan nauttia niistä hetkistä kun joku pikkuinen katsoo ja näkee sen syvimmän tai kun tuntee pienen käden ottavan kiinni ja olevan turvassa.

Aina ei voi olla äiti mutta tätinäkin voi antaa paljon ja enemmän.